Vaikka minulla on aina ollut koiria, salukiomistaja olen ollut vasta muutaman vuoden. Ihailin kuitenkin rotua jo pikkutyttönä ja ahmin vuosikaudet sitä käsittelevää kirjallisuutta. Väistämättä lukemani sanat muodostivat mielikuvan salukista sellaisena kuin se teksteissä kuvailtiin. Se oli ennen kaikkea metsästäjän ruumiillistuma ja korostetusti itämainen sellainen.

Koska en tuntenut länsimaisten kasvattajien "politiikkaa", otin heidän sanansa vastaan sellaisenaan. Jokainen kuvaili pystyvän atleetin, tähdensi "säilyttää - ei parantaa" moton tärkeyttä ja puhui kohtuullisuuden, toiminnallisuuden ja itämaisen kauneuden puolesta. Näiden puhtaasti kirjallisten viitteiden muodostaessa perustan käsitykselleni rodusta, kolme perusajatusta juurtui mieleeni salukin määritelmänä. Metsästäjä, atleetti, itämainen koira.

Hankittuani ensimmäisen salukini pääsin kurkistamaan harrastuksen piiriin. Kasvattajien sanojen luoman mielikuvan vaihtuessa heidän näyttelykehissä ja kansainvälisissä rotujulkaisuissa näkemiini työnsä tuloksiin oli kuitenkin selvää, etteivät nämä useinkaan käyneet yksiin. Yksityisissä keskusteluissa kuulumani mielipiteet vahvistivat käsitystäni siitä, että osa kasvattajahaastatteluissa lukemistani väitteistä eivät yksinkertaisesti olleet totta. Epäilen monenkaan kasvattajan tietoisesti jalostavan rotua pois sen alkuperäisestä olemuksesta, mutta se on usein tulos.

Toistettiinpa oikeaoppisia kantafraaseja painetussa sanassa sitten miten monta kertaa hyvänsä, monet kasvattajat kuitenkin tosiasiallisesti työskentelevät rotua parantaen - tai, oikeammin, vähä vähältä muuttaen. Tästä esimerkkinä monien länsimaisten salukikasvattajien kriittisyys perinteisiä salukeja kohtaan - niitä jotka edelleen metsästävät alkuperämaissa - siitäkin huolimatta että ne ovat konkreettisesti todistaneet olevansa hyviä salukeja sanan varsinaisessa merkityksessä. Metsästäjän arvo voidaan mitata ainoastaan metsästäen, arvioimalla sen kykyä toimia ja suorittaa alkuperäistä tehtäväänsä.

Saluki ei voi olla tyypiltään oikeaoppinen - mikäli "tyyppi" käsitteenä mielletään rodun lopullisena määritelmänä - oli sillä sitten kuinka monta rodulle ominaista yksityiskohtaa tahansa - jollei se pysty suorittamaan tehtäväänsä. Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, ettei tätä seikkaa pystytä arvioimaan näyttelykehässä. Voimme määritellä ja arvostella noita edellä mainittuja yksityiskohtia jotka ovat tunnistettavia rotuominaisuuksia - käsittäen KAIKKI tyypit, värit ja karvanlaadut. MUTTA, koska nyky-yhteiskunnassa realiteetit pitkälti rajoittavat sekä omaa että koiriemme arkea, joudumme tasapainottelemaan menneisyyden velvoitusten ja nykypäivän vaatimusten välillä.

Miten sitten varmistamme sen, että kasvatusohjelmamme on onnistunut säilyttämään potentiaalin suorittaa metsästävän vinttikoiran tehtävää? Asummehan alueella missä vinttikoirilla metsästäminen on kiellettyä. Maailmasta on tullut pieni ja lokeroitunut - ei kovin hedelmällistä työmaata pitkänmatkanjuoksijalle. Kysymys siis kuuluu : miten yltää salukiemme potentiaaliin ja vaatimuksiin ja osoittaa ymmärtävämme perintömme arvon ja jatkuvuuden tärkeyden?

On valitettavaa, ettei meillä sallita open field coursingia - onhan se kaikkein luonnollisin metsästystapa - emmekä näin ollen pysty todella testaamaan koiriamme. Tahattomia "ajoja" lukuun ottamatta jäämme pitkälti arvailujen ja teorioiden - perusteettomienkin sellaisten - varaan.

Haluammeko tosiaan säilyttää rodun vuosituhansien perinnölle uskollisina - vai etsimmekö "näennäissalukia", tuota säyseämpää tai villakoiramaisempaa luonnetta, enemmän kulmauksia, tyylitellympiä linjoja, runsaampia hapsuja, näyttävämpiä liikkeitä, veistoksellisempia päitä, jne.? Tiedämmekö miltä metsästävä saluki näyttää ja miksi? Kehän laidalla osaamme kaikki arvostella meille opetettuja "virheitä", mutta tiedämmekö miksi niitä pidetään virheinä ja tekevätkö ne salukista todella puutteellisen metsästyksessä?

Paljon puhutaan "dual purpose" salukeista - itsekin pidin tätä ihanteellisena, kunnes tajusin miten suhteettoman arvon tuo termi antaa näyttelymenestykselle. Pitkäaikainen salukiharrastaja sanoi minulle kerran että minun tulisi opettaa koirilleni tiukempaa "kehäetikettiä". (Ne eivät ole pelokkaita tai vihaisia, mutta eivät juuri nauti tilanteesta): "Niiden on opittava, että tämä on niiden työtä!" Näin ei kuitenkaan ole. Metsästys on niiden työtä - näyttelyharrastus taas minun päähänpistoni. Ne osallistuvat vaihtelevalla innolla minun mielikseni koska ne rakastavat minua (toivottavasti) siinä missä minä niitä, ja ne sietävät tätä outoa käytöstä koska me olemme tiimi.

Ja tässä termi "dual purpose" minusta ontuu. Salukeilla on varsinaisesti vain yksi tehtävä, yksi "työ". Se, että ne harvoin pääsevät tekemään tuota työtä on tässä tavallaan sivuseikka. Näyttelyt eivät saisi olla päämäärä itsessään - juuri se johtaa kehissä esiintyviin näennäissalukeihin. Parhaimmillaan näyttelyiden tulisi olla hauska tapa esitellä kasvatustyömme tuloksia, tutustua muiden työn tuloksiin ja vertailla niitä alkuperäiseen vuoden1923 rotumääritelmään, yrityksenä karsia liioitellut ominaisuudet joita nykyiset "missikisat" usein palkitsevat. Toisin sanoen, rodulle kuin rodulle olisi hyvä palata näyttelykäytäntöön joka on lähempänä jalostustarkastusta kuin kauneuskilpailua. Ensimmäinen palvelee rotua siinä missä jälkimmäinen ihmisen kunnianhimoa.

Suurin tämän hetkinen ongelmamme on kuitenkin kannan pienuus ja ahtaiden sukutaulujen luomat umpikujat. Lienee aika astua taaksepäin ja uudelleen arvioida linjasiitoksen hyödyt ja haitat ja se, miten ne vuosien varrella ja alati kutistuvan geenipoolin myötä ovat muuttuneet. Jokainen voi esim. sukutaulujensa Sarona Kelb ja Asphodel Arabis kertoimet laskettuaan selvästi nähdä ongelman suuruuden ja sen mihin vanhentuneet jalostuskäytännöt tulevat johtamaan.

Tämähän on ajankohtaista rodussa kuin rodussa. Lieneekin tullut aika yhtenäisen kenneltyypin luomisen sijaan keskittyä geenipopulaation laajentamiseen - niin kauan kuin tuoretta verta on saatavilla - ja näin varmistaa tuo paljon puhuttu rodun hyvinvointi ja säilyminen. Tässäkin suhteessa näyttelykäytäntö on ajastaan jäljessä, sillä esim. jalostusluokan arvostelukriteeri - käytännössä joka suhteessa yhtenäinen tyyppi - tukee tiukkaa linjasiitosta.

Joutunemmekin tulevaisuudessa uudelleen arvioimaan kasvatustyömme keinoja ja päämääriä. Siinä missä edellinen sukupolvi keskittyi pääasiassa tyypin vakiinnuttamiseen, meidän olisikin hyvä kääntää katseemme rodun olemassaolon ja säilymisen peruspilareihin ja kannan laajentamisen kautta taata sen terveys ja elinvoima.

En missään nimessä tue rodun kahtiajakoa näyttely- ja juoksija "tyyppeihin" modernin englanninvinttikoiran tyyliin. Ehdotan ainoastaan, että tarkastelemme lähtökohtiamme, teemme kuten sanomme ja tarkoitamme sanomaamme. Että todella tähtäisimme tuohon funktionaaliseen salukiin ennen kaikkea - ja veisimme tuon työn tulokset kehään, eikä päin vastoin. Vastuumme rodun säilyttämisestä on suurempi ja vaikeampi täyttää kuin koskaan - salukin tulevaisuus on meidän käsissämme.

Micaela Lehtonen
Qashani Saluqis
Aiemmin julkaistu Saluki-lehdessä 1/99