Vaikka minulla on aina ollut koiria, salukiomistaja
olen ollut vasta muutaman vuoden. Ihailin kuitenkin rotua jo pikkutyttönä
ja ahmin vuosikaudet sitä käsittelevää kirjallisuutta.
Väistämättä lukemani sanat muodostivat mielikuvan
salukista sellaisena kuin se teksteissä kuvailtiin. Se oli ennen
kaikkea metsästäjän ruumiillistuma ja korostetusti itämainen
sellainen.
Koska en tuntenut länsimaisten kasvattajien "politiikkaa",
otin heidän sanansa vastaan sellaisenaan. Jokainen kuvaili pystyvän
atleetin, tähdensi "säilyttää - ei parantaa"
moton tärkeyttä ja puhui kohtuullisuuden, toiminnallisuuden
ja itämaisen kauneuden puolesta. Näiden puhtaasti kirjallisten
viitteiden muodostaessa perustan käsitykselleni rodusta, kolme
perusajatusta juurtui mieleeni salukin määritelmänä.
Metsästäjä, atleetti, itämainen koira.
Hankittuani ensimmäisen salukini pääsin kurkistamaan
harrastuksen piiriin. Kasvattajien sanojen luoman mielikuvan vaihtuessa
heidän näyttelykehissä ja kansainvälisissä
rotujulkaisuissa näkemiini työnsä tuloksiin oli kuitenkin
selvää, etteivät nämä useinkaan käyneet
yksiin. Yksityisissä keskusteluissa kuulumani mielipiteet vahvistivat
käsitystäni siitä, että osa kasvattajahaastatteluissa
lukemistani väitteistä eivät yksinkertaisesti olleet
totta. Epäilen monenkaan kasvattajan tietoisesti jalostavan rotua
pois sen alkuperäisestä olemuksesta, mutta se on usein tulos.
Toistettiinpa oikeaoppisia kantafraaseja painetussa sanassa sitten miten
monta kertaa hyvänsä, monet kasvattajat kuitenkin tosiasiallisesti
työskentelevät rotua parantaen - tai, oikeammin, vähä
vähältä muuttaen. Tästä esimerkkinä monien länsimaisten salukikasvattajien
kriittisyys perinteisiä salukeja kohtaan - niitä jotka edelleen
metsästävät alkuperämaissa - siitäkin huolimatta
että ne ovat konkreettisesti todistaneet olevansa hyviä salukeja
sanan varsinaisessa merkityksessä. Metsästäjän arvo
voidaan mitata ainoastaan metsästäen, arvioimalla sen kykyä
toimia ja suorittaa alkuperäistä tehtäväänsä.
Saluki ei voi olla tyypiltään oikeaoppinen - mikäli "tyyppi"
käsitteenä mielletään rodun lopullisena määritelmänä
- oli sillä sitten kuinka monta rodulle ominaista yksityiskohtaa
tahansa - jollei se pysty suorittamaan tehtäväänsä.
Lienemme kaikki yhtä mieltä siitä, ettei tätä
seikkaa pystytä arvioimaan näyttelykehässä. Voimme
määritellä ja arvostella noita edellä mainittuja
yksityiskohtia jotka ovat tunnistettavia rotuominaisuuksia - käsittäen
KAIKKI tyypit, värit ja karvanlaadut. MUTTA, koska nyky-yhteiskunnassa
realiteetit pitkälti rajoittavat sekä omaa että koiriemme
arkea, joudumme tasapainottelemaan menneisyyden velvoitusten ja nykypäivän
vaatimusten välillä.
Miten
sitten varmistamme sen, että kasvatusohjelmamme on onnistunut
säilyttämään potentiaalin suorittaa metsästävän
vinttikoiran tehtävää? Asummehan alueella missä
vinttikoirilla metsästäminen on kiellettyä. Maailmasta
on tullut pieni ja lokeroitunut - ei kovin hedelmällistä
työmaata pitkänmatkanjuoksijalle. Kysymys siis kuuluu :
miten yltää salukiemme potentiaaliin ja vaatimuksiin ja
osoittaa ymmärtävämme perintömme arvon ja jatkuvuuden
tärkeyden?
On valitettavaa, ettei meillä sallita open field
coursingia - onhan se kaikkein luonnollisin metsästystapa - emmekä
näin ollen pysty todella testaamaan koiriamme. Tahattomia "ajoja"
lukuun ottamatta jäämme pitkälti arvailujen ja teorioiden
- perusteettomienkin sellaisten - varaan.
Haluammeko
tosiaan säilyttää rodun vuosituhansien perinnölle
uskollisina - vai etsimmekö "näennäissalukia", tuota
säyseämpää tai villakoiramaisempaa luonnetta,
enemmän kulmauksia, tyylitellympiä linjoja, runsaampia hapsuja,
näyttävämpiä liikkeitä, veistoksellisempia
päitä, jne.? Tiedämmekö miltä metsästävä
saluki näyttää ja miksi? Kehän laidalla osaamme
kaikki arvostella meille opetettuja "virheitä", mutta tiedämmekö
miksi niitä pidetään virheinä ja tekevätkö
ne salukista todella puutteellisen metsästyksessä?
Paljon
puhutaan "dual purpose" salukeista - itsekin pidin tätä
ihanteellisena, kunnes tajusin miten suhteettoman arvon tuo termi
antaa näyttelymenestykselle. Pitkäaikainen salukiharrastaja
sanoi minulle kerran että minun tulisi opettaa koirilleni tiukempaa
"kehäetikettiä". (Ne eivät ole pelokkaita tai vihaisia,
mutta eivät juuri nauti tilanteesta): "Niiden on opittava, että
tämä on niiden työtä!" Näin ei kuitenkaan
ole. Metsästys on niiden työtä - näyttelyharrastus
taas minun päähänpistoni. Ne osallistuvat vaihtelevalla
innolla minun mielikseni koska ne rakastavat minua (toivottavasti)
siinä missä minä niitä, ja ne sietävät
tätä outoa käytöstä koska me olemme tiimi.
Ja tässä termi "dual purpose" minusta ontuu. Salukeilla
on varsinaisesti vain yksi tehtävä, yksi "työ". Se,
että ne harvoin pääsevät tekemään tuota
työtä on tässä tavallaan sivuseikka. Näyttelyt
eivät saisi olla päämäärä itsessään
- juuri se johtaa kehissä esiintyviin näennäissalukeihin.
Parhaimmillaan näyttelyiden tulisi olla hauska tapa esitellä
kasvatustyömme tuloksia, tutustua muiden työn tuloksiin
ja vertailla niitä alkuperäiseen vuoden1923 rotumääritelmään,
yrityksenä karsia liioitellut ominaisuudet joita nykyiset "missikisat"
usein palkitsevat. Toisin sanoen, rodulle kuin rodulle olisi hyvä
palata näyttelykäytäntöön joka on lähempänä
jalostustarkastusta kuin kauneuskilpailua. Ensimmäinen palvelee
rotua siinä missä jälkimmäinen ihmisen kunnianhimoa.
Suurin
tämän hetkinen ongelmamme on kuitenkin kannan pienuus ja
ahtaiden sukutaulujen luomat umpikujat. Lienee aika astua taaksepäin
ja uudelleen arvioida linjasiitoksen hyödyt ja haitat ja se,
miten ne vuosien varrella ja alati kutistuvan geenipoolin myötä
ovat muuttuneet. Jokainen voi esim. sukutaulujensa Sarona Kelb ja
Asphodel Arabis kertoimet laskettuaan selvästi nähdä
ongelman suuruuden ja sen mihin vanhentuneet jalostuskäytännöt
tulevat johtamaan.
Tämähän on ajankohtaista rodussa
kuin rodussa. Lieneekin tullut aika yhtenäisen kenneltyypin luomisen
sijaan keskittyä geenipopulaation laajentamiseen - niin kauan
kuin tuoretta verta on saatavilla - ja näin varmistaa tuo paljon
puhuttu rodun hyvinvointi ja säilyminen. Tässäkin suhteessa
näyttelykäytäntö on ajastaan jäljessä,
sillä esim. jalostusluokan arvostelukriteeri - käytännössä
joka suhteessa yhtenäinen tyyppi - tukee tiukkaa linjasiitosta.
Joutunemmekin tulevaisuudessa uudelleen arvioimaan kasvatustyömme
keinoja ja päämääriä. Siinä missä
edellinen sukupolvi keskittyi pääasiassa tyypin vakiinnuttamiseen,
meidän olisikin hyvä kääntää katseemme
rodun olemassaolon ja säilymisen peruspilareihin ja kannan laajentamisen
kautta taata sen terveys ja elinvoima.
En missään nimessä tue rodun kahtiajakoa
näyttely- ja juoksija "tyyppeihin" modernin englanninvinttikoiran
tyyliin. Ehdotan ainoastaan, että tarkastelemme lähtökohtiamme,
teemme kuten sanomme ja tarkoitamme sanomaamme. Että todella tähtäisimme
tuohon funktionaaliseen salukiin ennen kaikkea - ja veisimme tuon työn
tulokset kehään, eikä päin vastoin. Vastuumme rodun
säilyttämisestä on suurempi ja vaikeampi täyttää
kuin koskaan - salukin tulevaisuus on meidän käsissämme.
Micaela Lehtonen
Qashani Saluqis
Aiemmin julkaistu Saluki-lehdessä 1/99
|