Milloin ja miten aloitit rodussa? Miksi juuri saluki?

Synnyin mäyräkoiria kasvattavaan sukuun ja kasvoin pienestä pitäen koirien kanssa. Tiesin aina haluavani kasvattajaksi, mutta "vasta" 8 vuoden kypsässä iässä tutustuin Siihen Oikeaan rotuun – salukiin. Sain mummoltani Kikka-kirjasarjan, jossa seikkaili saluki nimeltä Tazi ja ihastuin silmittömästi. Kesti kuitenkin noin 16 vuotta ennen kuin olosuhteet olivat sopivat oman salukin hankkimiseen. Vuosi oli 1996 ja saluki oli narttu El Hamrah Jacinth, kotoisasti Akasha. Se oli todellinen unelmien täyttymys.

Miten valitsit kennelnimesi?

Kun -97 tuli aika anoa kennelnimeä vaihtoehtoja oli kaksi: toinen oli Shaairah, joka tarkoittaa runotarta ja viittaa toiseen intohimooni, kirjoittamiseen. Ensimmäinen vaihtoehto oli Qashani. Se viittaa ensimmäiseen salukiini Akashaan, onhan se "suomeksi" ikäänkuin (minun) Kashani. Qashani on myös arabiaa ja tarkoittaa posliinia: kaunista, käytännöllistä ja hellävaroen käsiteltävää, kuten salukikin.

Miten koirasi asuvat ja onko pihallasi aitauksia?

Koirat asuvat kanssani pienessä mökissäni, jakaen kanssani kaikki tilat, sohvat ja sängyt. Koko liki 3000 neliön tontti on aidattu parimetrisellä verkkoaidalla, joten koirat kulkevat sisään ja ulos mielensä mukaan. Lisäksi pihalla on noin 40 neliön "pentuaitaus" jossa on 120 cm korkea verkkoaita.

Mitä salukeja sinulla on tai on ollut kotona?

Ensimmäinen salukini oli narttu El Hamrah Jacinth (Akasha, s.20.3.1996). Suureksi surukseni se kuoli liikenneonnettomuudessa jouluna -97. Keväällä -98 hain Ruotsista nartun Ibriz Uzume (Asheerah, s. 26.2.1998). Samoihin aikoihin otin myös 6-vuotiaan kodinvaihtajanartun Dyanitos Bazzian (Zia, s. 8.2.1992). Zialla todettiin pahalaatuisia nisäkasvaimia 7-vuotiaana ja se leikattiin kolmasti, mutta voi koko ajan hyvin. Zia vietti eläkepäivänsä äitini luona ja kuoli 13,5 vuoden iässä.

Asheerahn lisäksi kotona on 7 kpl ns. "aavikkosalukia": -sileä narttu Farha al-Faifa (Farha, s. 16.6.1999); -uros Sami de Hamadan (Muhafhaf, s. 26.5.2001); -sileä narttu Thurayah (Lublub, s. 6.5.2002); -typistetty narttu Basma (Basma, s. 15.1.2003); -sileä uros Khattaf (Khattaf, s. 5.10.2004); -Lublubin tytär, sileä Qashani Nujaima al-Hasa (Nujaima, s. 17.6.2005), -sekä Basman tytär, Qashani Tayra al-Sham (Tayra, s. 30.5.2006), -ja vielä sitä Oikeaa Etsivä, Basman poika Qashani Talaqa al-Wajh (Iso H, s. 30.5.2006).

2,5-vuotiaaksi kotona oli myös Farhan tytär, sileä Qashani Habwa Min Farha (Habwa, s. 1.3.2003), jolle kuitenkin jouduin etsimään uuden kodin, sillä se ei oikein viihtynyt laumakoirana. Osaomistuksessa muualla on Habwan lisäksi sileä uros Idan Atiq Rafiq (Rafiq, s. 26.8.2002), sekä Lublubin sileä poika Qashani Najm al-Saudi (Naali).

Oletko tehnyt tuonteja, mitä ja miksi?

Suurin osa salukeistani ovat tuonteja ja pääsyy tähän on halu tuoda uutta verta suomalaiseen kantaan. Ensimmäinen tuontini Asheerah tuli Ruotsista 1998 juuri jotta saisin tänne hieman erilaisia linjoja. Asheerahn isä on vanha suosikkini El Cazzino Cajar, jonka suku on pääosin Knightellington/Windswiftia aavikkomaustein. Asheerahn emän Ibriz Razizan takaa tulee vanhoja Ibinores-koiria sekä Sindah Manikin kautta verrattain tuore aavikkolinja. Asheerahn veljen auto-immuunisairauden vuoksi en kuitenkaan ole käyttänyt sitä jalostukseen.

Olin aina haaveillut alkuperämaiden tuonnista ja -98 "The Saluqi – Coursing Hound of the East" kirjaa lukiessani tajusin että tällaisen "aavikkosalukin" tuominen ehkä olisi mahdollista. Parin vuoden työn tuloksena saatiin 2000 Suomeen maamme ensimmäiset aavikkotuonnit. Ne olivat Farha al-Faifa, tuolloin 8 kk, ja Zafran Asli, 4 kk, molemmat Israelista. Uros "Safi" meni Seija Kotti-Rantalalle ja Farha, Negevin beduiinien kasvatti, muutti minun luokseni – luottokoirakseni ja sieluni sisareksi. Näistä kahdesta tuli H-pentueeni vanhemmat.

2001 toin Ranskasta Sami de Hamadanin, jonka vanhemmat ovat Bahrainin tuonteja. Kaavailin Muhafhafista jalostusurosta, mutta sille puhkesi 1-vuotiaana epilepsia ja niin siitä tuli puhtaasti lemmikki – ja aivan ihana sellainen.

2002 toin Qatarista pikkuruisen Thurayahin eli Lublubin, jonka vanhemmat ovat Saudi beduiinien koiria. Lublub on varsinainen ilopilleri, hyväntuulinen ja rempseä kainaloinen. Se on N-pentueeni emä ja toivon saavani siitä lisää pentuja aikanaan.

2003 ihastuin kuvissa sileään grizzleen urokseen nimeltä Idan Atiq Rafiq, ja niin ostimme sen Israelista yhdessä Mia Salmen ja Sami Suomelan kanssa, joiden koirana Rafiq asustaa. Rafiq on N-pentueeni isä.

Olin pitkään haaveillut syyrialaisesta salukista ja 2004 unelmasta tuli totta kun tuolloin 17-kuinen Basma tuli Suomeen. Sen tulo oli todellisen yhteistyön tulos: syyrialainen ystäväni Basil Jadaan etsi ja lahjoitti sen minulle, ja tuontikulut jaettiin "Osuuskunta Basman" kesken. Osuuskuntaan kuuluvat Kalle Rautavuori, Sirkku Moilanen ja Katja Pellikka, jotka aikanaan halutessaan saavat pennun minulta. Vaihtoehtoisesti he voivat käyttää jotakin urostani nartulleen. Basma on T-pentueeni emä.

2005 sain Basililta vielä toisen syyrialaisen salukin. Tuolloin 1-vuotias, komea ja kaunisliikkeinen Khattaf saapui lokakuun 2005 lopulla ja toivon siitä jalostusurosta – aika näyttää käyvätkö haaveet toteen.

Teetkö yhteistyötä ulkomaisten kasvattajien kanssa? Miten?

Vielä ei varsinaista yhteistyötä ole tekeillä, jotain pieniä tunnusteluja puolin ja toisin, mutta lähinnä vain pidämme yhteyksiä yllä ja jaamme kokemuksia kirjeenvaihdon merkeissä.

Kerro kasvattamistasi pentueista!

H-pentue, s. 1.3.2003, 3+6 joista 1+2 hapsullisia, muut sileitä Zafran Asli (s) x Farha al-Faifa (s)
Alusta alkaen Farha ja Safi tuotiin kasvatusta varten. Ajatuksena oli ensin käyttää niitä länsimaisten salukien kanssa, mutta tutustuttuani näihin upeisiin aavikkosalukeihin heräsi halu yhdistää ne. Ne ovat hyvin samantyyppisiä, vahvoja mutta silti viehkeitä, kevyesti liikkuvia, sopusuhtaisia ja älykkäitä koiria, jotka polveutuvat metsästävistä, työssään testatuista salukeista. Etenkin Farhan isä ja tuplaisoisä ovat legendaarisia metsästäjiä. Lisäplussaa oli niiden palava rakkaus toisiinsa.

Sain ulkomuodollisesti mitä odotinkin: erityyppisiä mutta silti kaikki tyypillisiä, erittäin hyvin liikkuvia salukeja. Ulkonäöllisesti olen pentueeseen varsin tyytyväinen. Se koostuu kolmesta tyypistä joista yksi on varsin vankka, Sinai-tyyppinen, toinen hyvin siro ja hitaasti täyttyvä ja kolmas jotakin siltä väliltä. Kaikkien luonteisiin en ole täysin tyytyväinen – muutamalta pennulta puuttuu se itsevarmuus ja kaikenkestävä hermorakenne jota olen oppinut odottamaan aavikkosalukeilta. Ihmisten kanssa ne ovat ihania - reippaita, lempeitä ja sosiaalisia, mutta tietty epävarmuus ilmenee toisinaan muille koirille rähisemisenä ja yhdellä voimakkaana eroahdistuksena.

Terveyden osalta koimme pettymyksiä. Parilla on ollut jokunen korvatulehdus jotka ainakin yhdellä loppuivat kun kuivamuona jätettiin pois. Yksi, Englantiin mennyt Hurra, sairasteli melkein vuoden jotakin mikä ainakin mm. verihiutalekatona ilmeni, mutta josta ei saatu selkeää diagnoosia. Sitä hoidettiin kortisonilla ja myöhemmin ehrlichia/borrelioosiepäilyn takia doxycyclinilla. Välillä tuntui että se oli voittanut sairauden ja sitten sen kunto taas romahti. Se kuoli 2-vuotiaana sen sydämen pettäessä. Uros Hajum sairastui vakavasti helmikuussa 2006. Diagnoosi oli autoimmuuninivelsairaus, immunologinen polyartriitti. Tällä hetkellä sen kortisonilääkitys on lopetettu ja toivomme parasta. Näyttää siltä että sen aiempi, bakteeriperäiseksi luultu imusolmuketulehdus on ollut osa samaa sairautta, kuten myös kylmänarkuus joka ilmeni korvanlehtien verenvuotona kovilla pakkasilla. Hajumin sairauden myötä näyttää varsin varmalta että Hurrankin sairaus oli autoimmuni sellainen.

H-pentueesta en näin ollen tietenkään aio jatkaa, enkä tietenkään myöskään astuta Farhaa uudelleen. Farhalle puhkesi pentujen jälkeen pöly- ja varastopunkkiallergia, joka ilmenee ajoittaisena talvikutinana johon se ei kuitenkaan tarvitse lääkitystä. Qashani Hiba Bint Farhalta on kuvattu lonkat ja kyynärät epävirallisesti, kaikki ok. Qashani Husn at- Tali jäi Tanskassa auton alle, se oli kuollessaan 2,5-vuotias. Toivon että H-pennut saavat jatkossa olla terveitä ja että muilla aavikkolinjoillani olisi terveempi tulevaisuus.

N-pentue, s. 17.6.2005, 4+2 sileäkarvaista pentua Idan Atiq Rafiq (s) x Thurayah (s)

N-pentueenkin vanhemmat hankittiin nimenomaan jalostusta ajatellen. Lublubin syntymää odotin kolme vuotta, mutta sain juuri sitä mitä toivoinkin. Rafiqiin ihastuin nähtyäni sen pentukuvia ja hankin sen vartavasten Lublubin puolisoksi. 8-viikkoisena se näytti kuin tehdyltä Lublubille ja näiden kahden kasvaessa tuo tunne vain vahvistui. Nämäkin kaksi salukia ovat aivan hulluina toisiinsa! Odotin siis hyvin paljon tältä yhdistelmältä. Molemmat ovat tyypiltään hyvin samankaltaisia, ihanaluonteisia ja ihmisrakkaita, atleettisia ja kevyesti ja vaivattomasti liikkuvia – etenkin Rafiqin ravi on henkäyksenkevyt. Ne ovat äärettömän ketteriä juoksijoita ja niiden vanhemmat ja muu suku ovat päteviä, käytännössä testattuja metsästyskoiria. Mm. Lublubin isä oli pienestä koostaan huolimatta aikoinaan erittäin hyvä gasellikoira.

Osasin odottaa Lublubista hyvää emää, mutta enpä muista nähneeni koiraa joka nauttisi tiineydestäänkin niin suunnattomasti. Synnytys ja pentujen hoitokin oli näennäisen vaivatonta. H-pentueen kohdalla Farha pesi, putsasi ja imetti satunnaisesti kotiin jääneitä pentuja 4-kuisiksi saakka, ja Lublubkin siivosi urheasti pissoja ja imetti satunnaisesti pentuja 10 viikon ikään.

Pentue on yhä hyvin nuori, vuoden ikäinen, mutta tähän mennessä olen äärettömän tyytyväinen. Odotukset olivat korkealla mutta tällä hetkellä tuntuu että ne jopa ylittyivät. Kaikki pennut ovat reippaita, äärettömän energisiä ja ihmisrakkaita. Rakenteeltaan ne ovat äärimmäisen tasapainoisia ja liioittelemattomia, ollen kuitenkin linjakkaita ja kauniita. Aika näyttää miten ne kehittyvät ja saavatko ne olla terveitä – toivottavasti kaikki menee hyvin!

T-pentue, s. 30.5.2006, 3+2 hapsullista pentua Barak x Basma

Olin kaavaillut Basmalle iranilaista puolisoa, mutta muutin mieleni viime metreillä, kun ilokseni tuli mahdolliseksi käyttää Sveitsissä asuvaa Syyrian tuontia, jo 10,5-vuotiasta Barakia. Olen aina ihaillut syyrialaisia salukeja ja niin ajatus täysin syyrialaissukuisesta yhdistelmästä viehätti kovasti. Tämä oli minulle sikäli uusi tilanne että ensimmäistä kertaa käytin koiraa jolla oli jälkeläisiä ennestäänkin. Barak on Ranskassa -98 syntyneen Menjad-pentueen, sekä Saksassa 2005 syntyneen Achthamar C-pentueen isä. Sillä on jo lapsenlapsiakin USA:ssa.

Kriteerit vanhempien valinnalle olivat samat kuin ennenkin: siihen mennessä (tulevaisuudestahan kukaan ei voi mitään varmaa sanoa) täysin terveitä, tyypillisiä, hyväluonteisia salukeja alkuperämaiden hyvistä metsästyslinjoista. Basma ja Barak ovat itsekin metsästäneet aavikolla ennen saapumistaan länsimaihin. Lisäksi ne täydentävät toisiaan mukavalla tavalla. Tämä on tyypiltään täysin erilainen kuin aiemmat, lähinnä saudityyppiset yhdistelmäni, mutta ei ole siirtymä johonkin "uuteen", vaan jatkumoa kasvatukselleni – pidän kaikista alkuperäisistä salukityypeistä enkä halua rajoittaa kasvatustani sen suhteen. Odotan mielenkiinnolla pentujen kasvua ja kehitystä.

Matkustimme Sveitsiin astutusta varten ja vietimme viikon Barakin omistajan Susi Muehlemannin (kennel Tepe Gawra) luona. Barak osoittautui juuri sellaiseksi kuin olin toivonutkin: mukavaluonteinen, keskikokoinen, komea-raaminen herra, joka oli hienossa lihaskunnossa iästään huolimatta.

Basmakin on hieno äiti ja pennut tätä kirjoittaessa 6-viikkoisia äärimmäisen reippaita riiviöitä. Jos ovat edellisetkin kasvattini olleet energisiä, niin nämä ovat vieläkin vilkkaampia, suurempia ja nopeammin kehittyviä. Äimistykseni oli melkoinen kun ne alkoivat jo alle kolmeviikkoisina ulvoa kuorossa päivittäin kuin pienet sudet! Niiden motoriikkakin on kehittynyt huimaa tahtia. Pikkuriikkisinä sokeina pentuina ne jo kierisivät 2-metristä pentulaatikkoa päästä toiseen ja kolmeviikkoisina ne jo liikkuivat paljon ja olivat nousseet jo jaloilleen varsin hyvin. Nyt ne näyttävät rakenteeltaan mukavan tasapainoisilta vesseleiltä, joilla on sievät päät ja ilmeet.

Miten suunnittelet jalostusyhdistelmät ja miten valitset jalostusuroksen ja -nartun?

Suku on määräävä tekijä, jopa yksilöä tärkeämpi. Etsin alkuperämaiden sukuja joissa alkuperäinen käyttötarkoitus on voimissaan ja joissa käyttöominaisuuksia on testattu jatkuvasti kautta aikain. Luotan siihen että funktion ohjaama jalostus mahdollistaa ja jopa vaatii oikeanlaisen rakenteen, luonteen, älykkyyden ja vaiston.

Pyrin siihen että yksilöt täydentävät toisiaan, vaikken sinänsä pelkääkään heterotsygoottisia ominaisuuksia geno- tai edes fenotyypissä. En pyri tyypiltään samankaltaisiin, vaan laadultaan samantasoisiin pentuihin. Siinä on vissi ero. Yhdistelmän tulee "tuntua oikealta". Vanhempien tulee olla kauttaaltaan tasapainoisia ja metsästävän salukin näköisiä, ilman liioiteltuja piirteitä. Kokonaisuus ratkaisee ja yksityiskohdat ovat toisarvoisia. Länsimaiset pakkomielteet yksityiskohtien osalta ovat minusta hiukan arveluttavia, esimerkkinä esim. paljon puhuttu "oikeanlainen itämainen ilme", johon länsimaissa käsitetään kuuluvan tietynmuotoiset ja tietynväriset, mahdollisimman tummat silmät. Kuitenkin arabit ja kurdit viis veisaavat silmien väristä ja jotkut suosivat erityisesti vaaleiden silmien "haukankatsetta". Kysymys siis herää mikä on "oikea" itämainen katse? Dan Belkinin sanoin varmaankin se joka näkee parhaiten!

Ymmärrän yksityiskohtien ja ulkomuodon jalostuksen mielekkyyden, kuin myös linjasiitoksen ja jopa sisäsiitoksen houkutukset. Perinteinen länsimainen kasvatusfilosofia sukutaulujen linjaan rakentelusta on viehättävä ja linjattua sukutaulua mielenkiintoista ja informatiivista lukea. On aina kiehtovaa lukea määrätietoisen kasvattajan systemaattisesta työstä, jossa haetaan jotain tiettyä ominaisuutta ulkoa ja sitten taitavasti linjaamalla ankkuroidaan se omaan linjaan. Se on minusta kuitenkin aikansa elänyt ajatus, etenkin kun käytännössä puhutaan varsin suppeasti käytetystä jalostusmateriaalista. Varsinkin rodussa joka on niin vanha ja vakiintunut kuin saluki on minusta arveluttavaa jatkaa kasvatusta hyvin tiukalla linja- tai sisäsiitoksella. Sallittuja tyyppejä on monia ja ne ovat varsin vakiintuneita, jolloin linjaamisesta ehkä tulee yksityiskohtien jalostusta tai kenneltyypin luomista, joista kumpaakaan en osaa yhdistää ikiaikaisen metsästyskoiran säilyttämiseen. Tämä on toki vain minun mielipiteeni.

Terveys ja luonne ovat ehdottomasti tärkeimpiä seikkoja jalostuskoiria valitessa – luonteeltaan vaikea, kovin ujo koira ei voisi hyvin beduiinien hektisessä elämäntyylissä ja terveydeltään heikko saluki ei autiomaassa kauan elä. Myös meillä kovin heikkoluonteinen koira on vaikea arjessa ja sairasteleva koira yhtä lailla surun ja huolen aihe. Pyrin siis tietysti siihen että kasvattini olisivat terveitä ja hyväpäisiä. Lisäksi pyrin käyttämään koiria joita ei ole käytetty paljon tai ollenkaan, geenipohjaa laventaakseni. Tulevaisuudessa haluaisin yhdistää Khattafin ja Lublubin, sikäli kuin kaikki pysyvät terveinä ja ehjinä.

Miten ja milloin valitset lupaavan pennun?

Pidättäydyn tekemästä lopullista valintaa ennen kuin pennut ovat noin 6-viikkoisia ja näen miten ne liikkuvat ja kantavat itsensä, etsin niistä sellaista harmoonista tasapainoa niin ulkomuodon kuin luonteen suhteen. Kuitenkin tarkkailen niitä tietenkin alusta asti ja esim. Syntymähetkellä erityisen terhakka pentu saa silmissäni heti "bonuspisteitä", ja pidän sitä erityisesti silmällä.

Mikä merkitys on käyttöominaisuuksilla nykyään?

Jos ajatellaan puhtaasti Suomea niin meillä on selkeä ongelma. Alkuperäisillä käyttöominaisuuksilla on ratkaiseva merkitys rodun säilyttämisen kannalta. Saluki on niin täydellisesti käyttötarkoituksensa tuote ja ruumiillistuma ja tuo käyttötarkoitus on osaltaan mahdollistanut rodun säilymisen muuttumattomana kautta vuosituhansien. Kuitenkin se ei Suomessa saa eikä voi metsästää elävää riistaa samalla tavoin ja yhtä säännöllisesti kuin alkuperämaissa. Rata- ja maastojuoksut ovat mukava harrastus, mutta ne eivät vastaa oikeaa metsästystä. Ilman jatkuvaa testaamista taas emme voi säilyttää optimaalisia käyttöominaisuuksia koirillamme.

Mitä siis tehdä? Kunpa tietäisin! Oma vastaukseni on yrittää tuoda nimenomaan alkuperämaiden käyttökoiria kasvatukseeni tasaisin väliajoin siinä toivossa että nämä ominaisuudet pysyisivät jotakuinkin tuoreina kannassa. Se ei ole täydellinen vastaus eikä se oikeastaan ole pysyvä ja ehdottoman luotettava ratkaisu, mutta se on minun nähdäkseni paras mihin näissä olosuhteissa kykenen.

Jotkut ovat sitä mieltä, että salukin tulee länsimaissa sopeutua uusiin yhteiskunnallisiin vaatimuksiin ja rajoituksiin ja että sen muinainen käyttötarkoitus on meidän oloissamme ollutta ja mennyttä. Minä haluan uskoa että vielä tulemme saamaan metsästysmahdollisuutemme takaisin. Ja ennen kaikkea minusta salukia ei voi säilyttää muuttamalla sen käyttöominaisuuksia. Näyttelyt jättävät liikaa tilaa muutoksille, niin tahattomille kuin tahallisille. Salukin käyttöominaisuudet määrävät sen rakenteen, luonteen ja älykkyyden ja päinvastoin. Käyttötarkoitus siis rajaa ne parametrit joiden sisällä rodun on pysyttävä toimiakseen oikein ja takaa näin rodunomaisuuden – ylilyönnit eivät toimi käytännössä ja karsiutuvat näin luonnostaan. Meillä "luovalle" jalostukselle jää enemmän tilaa ja se on ongelma. Samoin ne ominaisuudet jotka tekevät salukista hyvän metsästäjän ovat usein sellaisia joita ei voi silmin nähdä – niitä emme kykene mitenkään mittaamaan ilman metsästystä ja se on ongelman ydin, aloitimme sitten aavikko- tai länsimaisilla linjoilla. Yhtä rodun osa-aluetta ei voi muuttaa muuttamalla samalla muitakin – ja silloin meillä ennen pitkää on ei saluki, vaan salukinkaltainen koira.

Mitä mieltä olet alkuperämaiden, ns. aavikkosalukien tuonnista?

Selvästikin liputan sen puolesta kun itse sen meikäläisissä ympyröissä aloitin! Uusi veri ja sen kautta geenipoolin laventaminen on minusta aina suotavaa, oli rotu mikä hyvänsä. Kun meillä vielä on onni omistaa rotu jota yhä käytetään alkuperäiseen tehtäväänsä alkuperämaissaan, niin olisi lyhytnäköistä olla käyttämättä tuota etua hyväksemme kun vielä voimme.

Aavikkotuonnit ovat minusta arvokas lisä salukikantaat eivät vain uuden veren takia, vaan myös siksi, että sitä kautta voimme tuoda testattuja käyttökoiria linjoihimme. Koiria jotka on testattu ja hyviksi todettu alkuperäisessä tehtävässään lukemattomien sukupolvien ajan, tavalla jota me emme omissa olosuhteissamme pysty tekemään. Ne voivat siis toivon mukaan myös osaltaan pitää käyttöominaisuudet tai valmiudet niihin, ja niiden kautta tarkoituksenmukaisen luonteen ja rakenteen, tuoreina ja vahvoina.

Lisäplussaa ovat koirien karut lähtökohdat joiden voi toivoa edistävän elinvoimaa ja vastustuskykyä. Karsinta on kovaa ja länsimainen sentimentaalisuus on siitä kaukana, mikä populaatiotasolla voi nähdäkseni olla vain eduksi. Mikään populaatio ei tietenkään ole 100% terve, se on biologinen mahdottomuus, mutta varmasti luonnonvalintaa lähellä oleva jalostus auttaa karsimaan epätervettä rakennetta, luonnetta, yksilön sairautta ja heikkoutta. Jo se ettei pikkupentuja "paapota", vaan niiden on alusta asti selvittävä vaikeissa olosuhteissa, luo terveemmät lähtökohdat kuin meillä missä pikkupentuja usein pidetään elossa äärimmäisin keinoin.

Millaisena näet rodun terveydentilan?

Keskimääräistä terveempi rotu saluki kyllä on, mutta soisin sen kyllä olevan terveempikin... Se mitkä linjat osoittautuvat keskimääräistä terveemmiksi on varmasti suurimmilta osin sattuman kauppaa ja kasvattajan onnesta kiinni, mutta mikäli tietyt ongelmat esiintyvät samoissa linjoissa toistuvasti lienee aika aloittaa puhtaalta pöydältä, niin kipeä asia kuin se onkin. Nämä ovat kysymyksiä joiden kanssa kaikkien rotujen kaikki kasvattajat jossain välissä joutuvat nokakkain. Onnesta ja jatkon jalostusvalinnoista riippuu siitä kuinka radikaaleihin toimenpiteisiin joutuu turvautumaan.

Perusterveenä rotuna salukia voi sikäli pitää ettei sen luustossa yleensä ole varsinaisia heikkouksia. Autoimmuunisairaudet koko kirjossaan ovat rodun kompastuskivi, mikä on jo sikäli pirullista ettei tarkkaa diagnoosia aina pystytä tekemään eikä mahdollisia kantajia etukäteen testaamaan. Se tekee rajanvedon ja päätöksenteon vaikeaksi. Terveysnäkökohdat ovat oikeiden kotien löytämisen ohella ne vaikeimmat kasvatuksessa. On hirvittävän vaikeaa epämääräisen diagnoosin avulla tehdä päätöstä kasvatuksen jatkosta, semminkin kun sairausten periytymismekanismiakaan ei tunneta. Tästä kaivattaisiin enemmän tietoa jotta meille uusille kasvattajille olisi edes jonkinlaista osviittaa. Hienointa olisi tietysti kuulla rodun konkarikasvattajien mielipiteitä ja ratkaisuja – mihin on törmätty, miten siihen on tartuttu ja miten onnistuttu.

Minkälainen on ihannesalukisi? Nimeä paras kasvattisi ja paras toisen kasvattama saluki!

Länsimaisista salukeista, jotka olen nähnyt livenä, vaikutuksen ovat tavalla tai toisella tehneet esim. Ibinores Khashendi, Sahrai Ratima, Tadj Mahal Bali Gyalam, Kuriirin Diora Deverre, Wallaby's Qazz Qamaran, Lusaki Zitah of Abu Hakim, Halaah Dadaelis El Hamrah, Abu Hakim Aleya, sekä Nordwart Said Hakim. Nordwart Erraissa yhdistyi karisma ja nopeus hienolla tavalla.

Suurimmat suosikkini ja lähinnä ihannettani olevat ovat aavikkosalukeja. Syyriassa tapasin ystäväni Basil Jadaanin sileän musta-tricolour nartun Tayran, joka on varmaankin kaunein missään näkemäni saluki. Syyriassa salukien taso ylipäätään oli todella huikea – maailman upeimpia salukeja!

Omistani Negevin autiomaasta tuotu Farha sekä Syyriasta tuotu Khattaf edustavat pitkälle ihannesalukiani. Omat kasvatit ovat vielä nuoria ja kaikki ihania ja rakkaita, mutta tällä hetkellä mm. sileä narttu Qashani Nujaima al-Hasa miellyttää hyvin paljon. Se on tasapainoinen ja joka suhteessa kohtuullinen ja erittäin ketterä ja varmajalkainen juoksija.

Ihannesalukini on taitava, nopea, ketterä ja älykäs metsästäjä. Mittasuhteiltaan neliömäinen tai korkeuttaan hieman lyhyempi, pitkäraajainen, viehkeä mutta voimakas vinttikoira jolla on kevyet, joustavat liikkeet joissa ei ole tolkutonta pituutta ja takapotkua vaan pikemminkin tanssahtelevaa nostetta. Kohtalaisen leveä kallo ja vahva, ei liian pitkä kuono-osa, korkealle asettuneet, ilmeikkäät korvat ja älykäs katse silmien väristä riippumatta. Kaarevat varpaat, paksut anturat. Häntä kohtalaisen pituinen ja kauniisti kaareutunut, hännänkannosta en niin välitä suuntaan enkä toiseen – kuten ei alkuperäinen rotumääritelmäkään. Syvä ja tilava rintakehä, kauniisti kuroutunut alalinja. Ylälinja vakaa, vahva ja lanteen kohdalta kaareutuva. Hyvin kohtuulliset kulmaukset, haluan että raajat ovat koiran alla pikemmin kuin sen takana niin seistessä kuin liikkeessä. Luonteeltaan rohkea, tottelevainen, kiihkeä, älykäs ja uskollinen, omistajalleen hellä ja omistautunut. Siinäpä se.

Mikä on mielestäsi salukien taso Suomessa tällä hetkellä, mitkä ovat pahimmat esiintyvät virheet? Miten salukit ovat mielestäsi muuttuneet 10 viimeisen vuoden aikana?

Taso missä mielessä? Suomalaiset salukit menestyvät näyttelyissä hyvin kovassakin kansainvälisessä seurassa, mutta jos ajattelen tasoa siinä mielessä miten salukit on onnistuttu säilyttämään alkuperäisen aavikkometsästäjän kaltaisina, ei vastaus ole yhtä yksiselitteinen. Paljon on ylilyöntejä - kummallisia, ylipitkiä puikulapäitä, notkoselkiä, ylikulmautuneita takaosia usein yhdistettynä suoriin etuosiin, etenkin uroksilla puutteellisesti kuroutuneita alalinjoja... On hyvin kapeita, edestä tyhjiä, ja toisena ääripäänä isoja ja raskaita pulunrintaisia salukeja. Ravissa turhan pitkää askellusta ja toisaalta myös melovia, huitelevia askeleita – niissä ikään kuin tapahtuu paljon, mutta vähemmän varsinaista etenemistä – ainakaan kovinkaan energiaa säästävää sellaista. Toisaalta löytyy myös monia kohtuullisia, kauniita, liioittelemattomiakin salukeja, jotka voi sielunsa silmin kuvitella aavikolle – tuntuu vain että ne ovat tällä hetkellä vähemmistönä. Viimeisen 10 vuoden aikana – eli juuri se aika jonka salukeja olen omistanut – on tyyppikirjoa tullut lisää, niin hyvässä kuin pahassa. Ylilyöntejä vaikuttaisi olevan enemmän nyt kuin silloin kun ensimmäisen salukini hankin.

Mitä haluaisit parantaa omissa kasvateissasi?

En katso kasvettajani siltä kannalta mitä yksityiskohtia vois viilata ja säätää mihinkin suuntaan, vaan pikemminkin siltä, miten säilyttää niissä vanhempien ja esivanhempien ominaisuudet. Ajatuksena on lähestyä aavikkosalukeja oppilaana sen sijaan että yrittäisin ohjata niitä haluamaani suuntaan. Niinpä haluaisin säilyttää kasvateissani esi-isiensä ketteryyden, atleettisuuden, rakenteen tasapainon ja kohtuullisuuden, käyttövalmiudet ja luonteen intensiteetin, sen intohimon ja uskollisuuden jonka niissä näen. Kaikenlaisen tarkoituksenmukaisuuden, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Toivon niille luonnollisesti myös ennen kaikkea hyvää terveyttä ja hermorakennetta.

Kaikilla koirilla on tietysti "virheensä", mutta katson todella tähdellisiksi virheiksi vain sellaiset ominaisuudet jotka haittaavat käyttötarkoitusta tai ovat piirteitä joita en tunnista alkuperäisiksi, aavikon metsästävien salukeiden piirteiksi. Kasvattini eivät tietenkään ole täydellisiä, mutta mitään niille ryhmänä ominaista virhettä ei ole, mikä tietysti on ymmärrettävää kun kaikilla on eri vanhemmat hyvin erilaisista suvuista.

Anna neuvo aloittelevalle kasvattajalle?

Olen kasvattanut vasta kolme pentuetta, joten olen itsekin noviisi, mutta tärkeintä lienee tutustua rotuun kunnolla ennen kuin kasvattaa ensimmäisen pentueensa, jotta voi tehdä selväksi itselleen minkälainen rotu on ollut ennen ja nyt ja tietää sen asettamat velvoitteet, ja osaa visualisoida mitä kasvatuksellaan haluaa saavuttaa. On myös tärkeää valita jalostuseläimensä huolellisesti – se ensimmäinen, toinen, tai edes kolmas oma saluki ei ehkä välttämättä olekaan paras mahdollinen kantaeläin, jos sen terveys ja/tai muut ominaisuudet eivät vastaa tavoitetta. Kun vielä muistaa avoimuuden ja rehellisyyden, on perusta aika hyvällä mallilla.

Mitkä ovat pelkosi ja toiveesi rodun tulevaisuuden suhteen?

Pelkään geenipoolin jatkuvaa kaventumista ja kantakirjojen sulkemista aavikkokoirilta, sekä kiristyvien tuontimääräysten tuomia vaikeuksia. Pelkään sairausten ja liioiteltujen piirteiden lisääntymistä. Pelkään alkuperämaiden elämäntavan muutosten johtavan työskentelevien aavikkosalukien vähenemiseen. Pelkään että käyttöominaisuuksien painotus muuttuu optimaalisesta metsästäjästä orjallisen vieheenseuraajan suosimiseen. Pelkään että rodun oikeanlainen kiihkeys ja ylpeys joutuvat väistymään modernin yhteiskunnan vaatimusten paineessa. Pelkään että tulevaisuus entisestään rajoittaa koiriemme vapaana kirmailemisen ja metsästämisen mahdollisuutta. Ja ennen kaikkea toivon että kaikki nämä pelot ovat aiheettomia! Haluan uskoa valoisaan tulevaisuuteen ja siihen että saluki voi säilyä historialleen uskollisena tulevinakin vuosituhansina. Lopuksi haluan kiittää pennunostajia hyvästä yhteishengestä ja pentujen hyvästä ja rakastavasta hoidosta! Halit teille!

Kennel Qashani, julkaistu Saluki-lehdessä 2/2006