2000-luku on tuonut mukanan uuden ilmiön Pohjoismaihin – aavikkosalukit. Mistä oikein on kyse? Mikä aavikkosaluki on ja miten se eroaa länsimaisesta salukista? Miksi aavikkosaluki hankitaan?

Länsimaiset salukilinjat perustuvat alkuperämaista, eli "aavikolta", 50-100 vuotta sitten tuotuihin salukeihin (toisinsanoen "aavikkosalukeihin" tai "alkuperäsalukeihin"). Periaatteessa siis kaikki länsimaisetkin salukit polveutuvat aavikkolinjoista, sillä kaikki länsimaiset linjat menevät takaisin noihin ensimmäisiin aavikkotuonteihin. Termi "aavikkosaluki" kuitenkin viittaa suoraan alkuperämaista tuotuihin salukeihin, ja sitä käytetään myös niiden lapsista ja lapsenlapsista, mahdollisesti jopa lapsenlapsenlapsista, joiden sukutaulut edustavat puhtaita aavikkolinjoja ilman länsimaista vaikutusta. Kun aavikkolinjoja on kasvatettu länsimaissa tuota kauemmin, puhumme aavikkosukuisista salukeista, vaikka linjat joita on kasvatettu länsimaissa esim. 4-5 sukupolvea pikemminkin lienevät jo varsin länsimaisia. Toisinaan kutsumme myös esim. 50% aavikkoverta olevia salukeja aavikkosalukeiksi, vaikka korrektimpi termi niidenkin kohdalla lienee "aavikkosukuinen saluki".

Termi "aavikkosaluki" tulee englanninkielen termistä "desert bred", tarkalleen käännettynä "aavikolla kasvatettu". Tosiasiassa alkuperämaiden maasto on tietenkin paljon muutakin kuin vain aavikkoa – salukin alkuperäalue on suuri, kattaen koko Lähi-Idän lisäksi Pohjois-Afrikan ja Keski-Aasian, ja maasto on hyvin vaihtelevaa – hiekka- ja kivi-aavikkoa, viljelysmaata ja vuoristoa, kaikki salukin perinteistä metsästysaluetta.

Aavikkosaluki ei siis ole mikään uusi versio rodusta – kyseessä on sama rotu, termi vain ilmaisee että puhumme aavikkotuonneista ja niiden jälkikasvusta. Aavikkosalukien kokovaihtelut ovat samat kuin länsimaisillakin salukeilla, ja molemmissa linjoissa on sekä hapsullisia että sileäkarvaisia yksilöitä. Länsimaisessa rekisterissä oleva aavikkosaluki voi osallistua samoihin näyttelyihin, maasto- ja ratakisoihin, samoissa luokissa, kuin länsimainenkin saluki, ja niitä voidaan vapaasti astuttaa keskenään.

Joillakin aavikkosalukeilla voi olla "omituisennäköiset" korvat, mikä johtuu siitä että ne on typistetty. Salukien korvia on usein perinteisesti typistetty eritoten Turkissa, Iranissa, Irakissa ja Syyriassa, harvemmin myös muissa alkuperämaissa. Toisinaan koko korvanlehdet, tai vain toinen niistä, leikataan pois – toisinaan typistetään puolet tai yksi kolmasosa korvasta, mikä tekee korvista pystyt. Kyseessä on ikivanha traditio, ja typistämisen perustelut vaihtelevat – kauneuden tai tarkkavaisuuden tai nopeuden vuoksi; jotteivät korvat loukkaantuisi metsästyksessä, tai omistamisen merkiksi. Länsimaissa salukeja ei typistetä, ei myöskään aavikkosukuisia sellaisia.

Eivätkö aavikkosalukit ja länsimaiset salukit sitten eroa toisistaan mitenkään? Kyllä, eroja on, mutta tällaiset vertailut ovat pakostakin yleistyksiä, sillä kaikki ominaisuudet esiintyvät molemmissa populatioissa – tietenkin, kun kyseessä on saman rodun edustajat. Erot eivät siis ole yksiselitteisiä, kyse on pikemminkin siitä että tietyt ominaisuudet ovat tavallisempia tietyssä populaatiossa, ja selitys siihen löytyy erilaisista jalostuspainotuksista – alkuperämaissa tärkeintä ovat käyttöominaisuudet, se että saluki metsästää ja metsästää hyvin, ja se on jalostuksen kulmakivi: astutetaan paras mahdollinen metsästäjä parhaalla mahdollisella metsästäjällä jotta tuloksena olisi loistavia metsästäjiä, sillä salukit metsästävät yhä alkuperämaissa samoin kuin ovat tehnet jo vuosituhansien ajan. Metsästys on ainoa syy pitää salukeja alkuperämaissa, kun ne länsimaissa ovat lähinnä seurakoiria.

Toki alkuperämaiden salukijalostuksessa on muitakin kriteereitä, kuten sukutaulu, mutta silloinkin arvostettu sukutaulu on sellainen joka koostuu hyvistä metsästyssalukeista. Ulkomuotokin otetaan huomioon, mutta jälleen niin että etsitään ominaisuuksia joiden on opittu toimivan metsästyskoiralla, piirteitä jotka ovat yhteisiä hyville metsästäjille, ja joita pidetään salukille tyypillisinä. Luonne on tärkeä – salukin tulee olla ihmisystävällinen, tottelevainen ja yhteistyökykyinen. Salukin odotetaan kykenevän rauhaisaan rinnakkaiseloon muiden kotieläinten kanssa, mutta olevan tulinen ja peräänantamaton riistan perässä, ja puolustavan omiaan. Ja funktio, ei vain metsästysvietti vaan myös metsästyskyky, on kaiken A ja O.

Jalostuksen lähtökohdat ovat siis erilaiset alkuperämaissa ja länsimaissa, tai pikemminkin painotukset ja odotukset ovat erilaiset, ja siinä piilee syy populaatioiden eroihin. Mutta, kuten sanottu, kaikki nämä ominaisuudet löytyvät sekä aavikoista että länsimaisista, tietyt piirtet vain ovat tavallisempia tietyssä ryhmässä, johtuen erilaisista jalostuskriteereistä.

Aavikkosalukeilla on samat luonteenpiirteet kuin länsimaisillakin, mutta tiivistetymmässä muodossa. Ne ovat intensiivisempiä kuin länsimaiset salukit – kiihkeitä, uskollisia, tulisia, rakastavia, yhteistyökykyisiä, viisaita, karismaattisia, ja pohjattoman energisiä. Aavikkosalukit on jalostettu yhteistyöhön metsästäjän kanssa, ja se näkyy – ne ovat kontaktihakuisia ja haluavat puuhailla yhdessä ihmisen kanssa – se istuu niissä tiukemmin ja näkyy eritoten vapaana liikkuessa. Mikä ei tarkoita että luoksetulo aina olisi 100% omistajan halujen mukaan toimiva, ainakaan jos riistaa on näköpiirissä!

Ulkomuodoltaankin aavikkosalukit ovat alkukantaisempia, niissä ei välttämättä ole länsimaisen salukin glamouria, vaan ne näyttävät enemmän siltä mitä ovatkin – metsästyskoirilta. Nyt yleistän jälleen vahvasti, mutta usein aavikoilla on leveämmät kallot, lyhyemmät kuonot, leveämmät etuosat, lyhyemmät ja tiiviimmät rungot, vähemmän kulmauksia, vahvemmat tassut (joissa enemmän "sorminäppäryyttä"), lyhyemmät hännät, ja vähemmän hapsuja. Vaaleammat silmät ja "kieppihännät" ovat tavallisempia kuin länsimaisilla salukeilla, korvat ovat usein korkeammalle asettuneet, ja aavikoissa on enemmän oikein pienikokoisia salukeja.

Liioittelemattomasta rakenteesta johtuen ne eivät liiku yhtä pitkin askelin kuin monet länsimaiset salukit – aavikkosalukeilla liikunnan tehokkuus tulee ravissa pikemminkin energiaa säästävästä keveydestä ja tanssahtelevasta nosteesta, kuin siitä mikä koirapiireissä tunnetaan nimellä "tremendous reach and drive". Sanonkin että aavikkosalukit ovat kuin nuolia: niin totaalisesti käyttötarkoituksensa muovaamia, vailla ylimääräistä glamouria mutta silti niin kauniita juuri koska ovat niin liioittelemattomia ja toimivia – vahvoja, atleettisia, ajattomia. Koko aavikkosalukin olemus, niin henkinen kuin fyysinen, on primitiivinen ja tarkoituksenmukainen, kaikki mitä aavikosaluki on, se on kiitos alkuperäisen käyttötarkoituksensa, metsästyksen.

Edellämainitut seikat ovat vastaus siihen, miksi jotkut meistä hankkivat aavikkosalukin. Kasvattajana etsii tietysti uutta verta ja alkuperäisten ominaisuuksien vahvistamista, ja silloin aavikkosalukit ovat kallisarvoisia jalostuksessa. Koiranomistajana taas arvostamme aavikkosalukien primitiivisiä ominaisuuksia, jotka tekevät niistä niin kovin kiehtovia elämänkumppaneita – ja jotka opettavat meille niin paljon tästä ikiaikaisesta rodusta ja sen suhteesta ihmiseen. Se on palkitseva tutkimusmatka.

Micaela Lehtonen
Qashani Saluqis
2007